Petra Innanen

PETUNIA AND THE PORTRAITS

27.10.2021 — 14.11.2021

Esillä oleva näyttely on Petra Innasen 50-vuotisnäyttely. Samalla tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun hän valmistui Kuvataideakatemiasta kuvataiteen kandidaatiksi.

Näyttelyn teossarja on saanut alkunsa vuosina 2014–2017, jolloin Petra Innanen työskenteli paljon Yhdysvalloissa. Hän halusi löytää aihepiirin, joka ei olisi tuntunut väkisin keksityltä, ja johon hän olisi halutessaan voinut palata vaikkapa vuosikausien ajan. Pohdinta siitä, oliko jokin teema “oikeaa taidetta”, tarpeeksi älyllistä tai muuta vastaavaa nykytaiteen jargoniin liittyvää, ei enää vaikuttanut relevantilta. Innanen alkoi dokumentoida burleski- drag- ja performanssitaiteilijoita heidän omissa ympäristöissään. Monet henkilöistä olivat tuttuja jo vanhastaan: ”Valitsin aika intuitiivisesti ihmisiä, joiden seurassa viihdyin, jotka olivat persoonallisen näköisiä, joilla oli kiinnostava koti tai jotka ylipäätään inspiroivat minua.” Tämä jatkuvasti muuttuva esittävän taiteen maailma visuaalisuudessaan tarjosi Innaselle todellisen runsaudensarven. Hän oli jo tuolloin laajentanut taiteellisen toimintansa burleskiin, jonka hän toi Suomeen itsenäisenä nykytaiteen muotona. Asia tuli yleisölle tutuksi viimeistään vuonna 2008, jolloin Innanen, Bettie Blackheartin nimellä, järjesti ensimmäisen Helsinki Burlesque Festivalin. Aihetta on käsitelty mm. Iina Terhon ohjaamassa elokuvassa, Full of Love – Pakomatka pakastimesta (2018).

Dokumentointityössään Innanen tutki henkilöitä esiintymisen ja kodin välimaastossa – harvemmin suoraan estradilla. Hän antoi taiteilijoiden itse valita paikat ja ympäristöt, joissa he halusivat tulla kuvatuiksi. Hän keskittyi tarkastelemaan esimerkiksi silmän liikettä tilassa ja saattoi ottaa kymmeniä tai jopa satoja valokuvia. Aineistoa kertyi kaikkiaan noin 30 taiteilijasta. Keskinäinen luottamus oli tärkeää, sillä ilman sitä ei olisi ollut mahdollista kuvata yksityisiä tiloja, kuten koteja tai pukuhuoneita. Työskentely tapahtui pääasiassa New Yorkissa, Los Angelesissa, Las Vegasissa, Berliinissä ja Hampurissa – kaupungeissa, joissa Innanen itsekin esiintyi.

Ehkä juuri luottamuksen ja intiimiyden ulottuvuudet ovat saaneet Petra Innasen jättämään aikaa aineiston taltioimisen ja maalaamisen välille. Aihepiiri on pysynyt mielessä vuosien ajan ja saanut kypsyä rauhassa. Välillä Innanen on ollut lähellä luopua koko suunnitelmasta. Voisikin sanoa, että hän on antanut alitajunnan reiteille vapauden etäännyttää ja tuoda taas takaisin. Kyseessä on hidas prosessi, jossa tavoitteena ei ole ollut tehdä tilausmuotokuvia, eikä Innasen ole myöskään tarvinnut ajatella taiteilijoiden käyttävän teoksia taiteellisen toimintansa mainostamiseen. Monet paikoista, jotka hän tallensi 2010-luvulla, ovat jo kadonneet, eikä useita lemmikkieläimiä enää ole. Tässä mielessä näyttely on myös katsaus tiettyyn aikaan ja kulttuuriin.

Nyt esillä olevat teokset eivät siis noudata perinteistä muotokuvamaalauksen menetelmää, jossa taiteilija työskentelee mallin kanssa samassa tilassa muotokuvaa valmistaessaan. Taustalla ovat monia vuosia sitten otetut valokuvat ja videot, eri aikoina käydyt keskustelut ja monenlaisiin tilanteisiin liittyvät muistot. Muotokuvat tai taide ylipäätään eivät koskaan ole imitaatiota, vaikka henkilö olisi kuvattu tässä ja nyt. Kyse on aina taiteilijan tulkinnoista, valinnoista ja henkilökohtaisesta ilmaisusta. Tässä jo pelkästään projektin kesto on irrottanut taiteilijan alkuperäisestä läsnäolotilanteesta ja havaintotodellisuudesta, poistanut tarvetta näköisyyden tavoitteluun ja tuonut aiheen käsittelyyn vapautta.

Teokset ovat esittäviä, mutta maalausprosessi on abstrakti ja sitä ohjaa alitajunta. ”Maalaaminen on tuntunut taas pitkästä aikaa hyvältä. Olen vapautunut siitä ajatuksesta, että pitäisi maalata jollain tietyllä tavalla tai tiedostaa täsmällisesti, että viimeinen siveltimenveto on juuri se viimeinen. Tilalle on tullut luottamus siihen, että maalatessa esille nousee se, jonka tuleekin nousta.” Vapautuminen maalaamisessa merkitsee paitsi sitä, ettei tarvitse imitoida, myös sitä, ettei tarvitse pyrkiä taidon esittelyyn kuten illuusioihin yksityiskohdissa. ”Ei ole tarvetta miettiä, näyttääkö peilin pinta kiiltävältä. Maalauksellisuus on itsessään merkittävää.”

Petra Innanen sanoo maalaavansa sitä, mistä nauttii: tiloja ja ihmisiä. Hänen teoksensa asettuvat miljöömuotokuvan perinteeseen, jossa malli esitetään omassa ympäristössään. Esillä olevissa teoksissa ympäristö nousee lähes samanarvoiseksi kuvatun henkilön kanssa, tai ehkä kyse on pikemminkin kuvatun henkilön ja interiöörin yhteensulautumisesta, joka ilmenee toisinaan suojaväritysmäisenä maastoutumisena ympäristöön. Tämä camouflage-ulottuvuus tai naamioituminen kuuluu Innasen taiteeseen ja on vuosien kuluessa saanut erilaisia ilmentymiä.

Näyttelyn teosjoukko ei ole vielä ”kokonainen”, koska sarja laajenee sen mukaan kuin se tuntuu luontevalta. Toisaalta, Innasella ei ehkä ole tarvettakaan tehdä muotokuvia kaikesta mitä hän aikanaan dokumentoi. Tässä näyttelyssä on mukana myös omakuvia. Maalattu omakuva, Self-portrait with a dog, ei lähde samanlaisen taustamateriaalin pohjalta kuin muut teokset, mutta se on muotokuva esiintyvästä taiteilijasta ja hänen työskentely-ympäristöstään, joten yhteys on olemassa. Teokseen on taltioitu performanssi, jossa taidemaalari vapautuu työasustaan ja alta paljastuu Magrittelta aiheensa saaneisiin ”taivas-bikineihin” ja englantilaisista puutarhoista innoituksensa ottaneeseen alaosaan pukeutunut taiteilijahahmo. Baskeri pysyy päässä. Innanen on esittänyt performanssin useita kertoja eri paikoissa, esimerkiksi ravintolalaivalla Seinellä. Sekä tämän että keraamisen omakuvan, Keski-ikäinen naistaiteilija katsoo taaksepäin, voi tulkita haastavan näköismuotokuvan käsitettä ja laajentavan muotokuvamaalausta kerronnallisempaan suuntaan.

Innanen on kiinnostunut taiteilijoiden omakuvista ja omakuvasarjoista, joissa ilmenee ajan kuluminen ja sen tuomat muutokset. Yksi hienoimpia kokonaisuuksia hänelle ovat olleet Pierre Bonnardin omakuvat. Innasella oli hiljattain Porvoon triennaalissa esillä toistakymmentä omakuvaa lähtien siitä maalauksesta, jolla hän pääsi Kuvataideakatemiaan opiskelemaan, aina viimeisimpiin 2020 valmistuneisiin omakuviin asti.

Kaikki Petunia and the Portraits -näyttelyn teokset ovat syntyneet viimeisten kahden vuoden aikana. Maalausten varsinaisten nimien lisäksi katsojalle kerrotaan myös mallien taiteilijanimet. Pink Pony Parlour -teoksessa burleskitaiteilija World Famous *BOB* on koiransa Movie Starin kanssa kotinsa työhuoneessa New Yorkin Brooklynissa hänelle ominaisessa upeassa värimaailmassa esiintymisasujensa keskellä. Spirit tapahtuu Hampurin St. Paulilla olevassa ravintolassa, jonka kapealla lavalla esiintyy loistavan punaiseen vaatteeseen pukeutunut performanssitaiteilija Darlinda Just Darlinda. Kuvaan on ilmestynyt myös saksalaisen tanssijan Anita Berberin haamu, josta Darlinda oli tuolloin etsimässä tietoja. Burleskitaiteilija Dirty Martini on kuvattu makuuhuoneensa sängyllä öisen kaupungin neonvalojen välkkeessä yksityishenkilönä, vaikka leukaan tukeva kultainen kipsikäsi, pääkallohattu sulkineen sekä neonvalot vievät ajatukset rekvisiittaan ja kabareenäyttämöille. Tigger! and His Heavenly Hideway -maalauksessa puolestaan boylesque-tähti Tigger! rentoutuu yksityisellä parvekkeellaan Manhattanilla. Scotty and His Violin -teoksessa Innasen läheinen kollega Scotty The Blue Bunny on yhtä aikaa valpas ja surumielinen. Hänet on kuin yllätetty vihreässä katveessaan, asento jo enteilemässä lähtöä. Viimeisenä näyttelyyn valmistui pieni maalaus burleskin maailmantähdestä Kitten de Villestä, joka Yhdysvaltojen ja Euroopan kiertueillaan on ehtinyt useamman kerran Suomeenkin. Tulipunaisen peiton alta paljastuva figuuri platinanvaaleine hiuksineen näkyy vain heijastuksena seinällä olevasta peilistä, jota kehystävät kodin esineet ja esiintymisasun höyhensomiste. Arjen tarkka havainnoiminen ja sen nostaminen esille on tärkeä osa näitä teoksia, kuten se on ollut Innasen taiteessa alusta lähtien.

Petra Innanen tekee Bettie Blackheart -nimellä kaiken burleskiin liittyvän: tuotannon, esiintymisen ja kouluttamisen. Kyse on projektin, tai oikeastaan firman nimestä. Toinen Innasen tunnettu hahmo on performanssiprojekti Leila Halkeama, taiteilijakliseiden ruumiillistuma, joka alkoi elää omaa elämäänsä muun muassa näyttelyiden esittelijänä tai taidehistorian opettajana verkossa. Käyttökeramiikkaa Innanen taas tekee tuotemerkillä Petunia Ceramics, jonka lähtökohtana on hänen lempinimensä Petunia. Innasen eri taiteilijanimet eivät ole salanimiä, kuten monet aliakset historiallisesti ovat olleet. Tutkijat, taiteilijat ja muut omalla alallaan tunnetut henkilöt ovat keksineet peitenimiä voidakseen luoda niiden turvin uran, joka ei olisi sopinut omaan julkisuuskuvaan. Eri nimen suojassa yliopiston professori saattoi kirjoittaa salapoliisiromaaneja tai maineikas muusikko tehdä kevyttä musiikkia.

taidehistorioitsija Johanna Vakkari, 23.10.2021

 

Kiitos: Koneen säätiö, Taiteen edistämiskeskus ja Nurmijärven kunta.