Markku Heikkilä
2.12.2009 — 23.12.2009
Taidepuheessa ja -kirjoittelussa käytetään usein käsitettä arkeologia. Olisikohan Foucault siellä jossain taustalla. Käsitteitä on miellyttävä makustella, pyöritellä suussa, maistella, haistella ja mietiskellä.
Minulle ne ovat usein kuin mättäitä, joille voi hyppelehtiä, ylittää kostean suon.
Osmoosi on jäänyt jostakin syystä sanana mieleen koulusta vuosien takaa. Sana maistuu miellyttävän pyöreältä, kostealta, jopa virkistävältä ja toiveikkaalta. Arkeologia alkaa yskittää. Marcel Duchamp on puhunut ”esteettisestä osmoosista” – taideteoksen merkitysten siirtymisestä katsojaan.
Kohtasin osmoosin, vanhan kanssakulkijan ja -hyppelehtijän jokin aika sitten Jan Kjaerstadin romaanissa Viettelijä. Romaanin päähenkilö Jonas on nuorukaisena nukahtanut loistohotellin tyhjään hämärään peilisaliin flyygelin alle. Soitin on katettu mustalla kankaalla. Jonas herää hiljaiseen soittoon. Sirot naisen kengät lattialla ja sirot varpaat pedaaleilla. Flyygelin alla vietetyn yön jälkeen Jonas miettii, olisiko kysymys osmoosista! Oli tai ei, seuraavana päivänä hän soittaa kuin vimmattu ooppera-aarioiden teemoja jazz versioina improvisoiden. Esitys saa yleisön villiintymään, hihkumaaan , huohottamaan.
Mitä olisi luomakunta ilman osmoosia