Viljasen maalaukset herättävät useimmiten vaikutelman luonnonaiheesta tai maisemasta. Ne eivät kuitenkaan ole kuvia mistään tietyistä tai todellisista maisemanäkymistä, tai edes selkeähahmoisista maiseman aineksista. Taiteilija näyttää pikemminkin tavoittelevan maisemallisessa tilassa olemisen perustunnelmia, muistikuvia, liikeaistimuksia, ja valaistuksen vaihteluita. Näissä maalatuissa mielenmaisemissa taivasta muistuttava katkelma saattaa sijaita maastolta vaikuttavan aiheen tai värin alapuolella. Vedenpinnan heijastusten tapaan Viljasen maisema-ainekset tuntuvat monesti olevan ylösalaisin tai muulla tavoin uudelleen järjestettyinä. Itse asiassa hänen maalaustensa maisemat eivät ole olemassakaan kankaalle maalattuina objektiivisina kuvina, vaan ne rakentuvat assosiaatioina katsojan mieleen teosten katselemisen myötä.

En halua väittää, että Reijo Viljanen tarkoituksellisesti maalaa maisemia, vaan, että hänen maalauksensa hahmottuvat maiseman kokemisen tapaan. Tämän vaikutelman voimakkuus vaihtelee kuitenkin maalauksesta toiseen. Elämys maisemassa olemisesta on erityisen vahva silloin, kun havainto jäsentyy etualan lähituntumasta etääntyväksi tilaksi, kuva-aiheiksi, jotka aikaansaavat syvyysulottuvuuden. Kun maalauksen ainekset asettuvat kankaan pinnan tasoon, naturalistinen tulkintamahdollisuus vaimenee ja kuvan pintamaisuus vahvistaa värimassojen musikaalisuutta - visuaalisen maisematilan sijasta katsoja alkaa pikemminkin kokea maalauksen ääninä.

Lähitarkastelussa Viljasen väripinnatkin paljastavat kerroksellisuutensa ja syvyytensä. Värimassan taustalla ovat yleensä kirkkaimmat sävyt, joiden olemassaolon aavistaa pinnan elävästä väreilystä. "Värien välisten suhteiden löydyttyä alkaa syntyä jonkinlainen sisäisen verenkierron kaltainen ilmiö. Värit hehkuvat, värähtelevät, työntyvät kohti ja loitontuvat. Elämä syttyy maalaukseen", Viljanen itse kirjoittaa.1

Maalausten venytetty vertikaalisuus tai horisontaalisuus korostaa kuva-aiheen fragmentinomaisuutta ja muoto ohjaa katseen pysty- tai vaakasuoraan liikkeeseen. Katselu myötäilee näin luontaista tapaamme kokea maisema lukemattomien katkelmien ja osanäkymien alati muuttuvina sarjoina. Todellinen, eletty maisemahan ei milloinkaan ole yksikäsitteinen kuva, koska olemme aina itse sisällä maiseman tilassa, tai olemme suorastaan osa "maailman lihaa", käyttääkseni filosofi Maurice Merleau-Pontyn ajatuksia herättävää käsitettä.2

Reijo Viljasen uudet maalaukset eivät vaikuta abstrakteilta visuaalisilta rakennelmilta tai esteettisiltä sommitelmilta. Ne ovat pikemminkin eletyn maailman tapailua, tunnustelua ja kuuntelua maalaamisen välityksellä. Luonnosmaisuus, tietoinen epätäydellisyys ja "keskeneräisyys" herättävät mielikuvia hetkellisyydestä sekä maalaamisen ajallisesta tapahtumasta ja kestosta. Tässä maalaamisen tavassa erityistä herkkyyttä vaatii sen hetken oivaltaminen, milloin maalaus on valmis. "Teoksen yksityiskohtien liiallinen hiominen vie helposti tuoreuden, siksi elävyys ja pieni puutteellisuus ovat monesti parempia kuin täydellisyys. Joissain töissä virhettä ei voi ottaa pois, koska työ elää vain sen kanssa."3

Taiteilijan pitkäaikainen kiinnostus etäisiin ja etenkin Idän kulttuureihin heijastuu siinä, että maalauksiin ilmaantuu milloin kiinalaisen maisemamaalauksen utuisia ja pehmeärajaisia tiloja, milloin tiibetiläisten kulttikuvien väriteemoja, tai muistikuvia intialaisista miniatyyreistä. Toisinaan maalaukset tuovat myös mieleen itämaisen kalligrafian tai ornamenttiaiheen.

1 Reijo Viljanen, "Taiteesta ja kauneudesta", luento Kiasmassa, 12.11.2008.
2 Maurice Merleau-Ponty määrittelee käsitteensä "maailman liha" kirjoituksessaan "The Intertwining - The Chiasm" postuumisti julkaistussa teoksessa The Visible and the Invisible, toim. Claude Lefort, Northwestern University Press, Evanston, 1969.
3 Reijo Viljanen, "Taiteesta ja kauneudesta".