Koulutusjohtaja, taidemaalari Juhani Järvinen
Taide on kuin pyramidi, joka rakentuu kerros kerrokselta. Taidekoulutuksessa on tärkeää keskittyä rakennettavaan kerrokseen, mutta
myös muihin tasoihin on hyvä viitata. Vanhim-mat tyylit ja kerrostumat ovat aikajanassa laajoja ja lyhenevät mitä lähemmäksi tätä päivää
tullaan.
Länsimaisen kulttuurin historiassa Platon on varhaisimpia teoreettisia kulmakiviä. Platon ei jättänyt jälkeensä varsinaista taiteen määritelmää, mutta teoksessaan Valtio, n. 390 eKr, hän toteaa muun muassa, että "taiteilija jäljentää luontoa - taiteilija ei ole luova". Platonin mukaan taide on jäljittelyä, mimesistä, eli taide on ikään kuin peili, joka heijastaa maail-maa. Platonin taidekäsitys on ollut ominaista lähes yksinomaan länsimaiselle maailmalle. Muissa kulttuureissa taiteen lähtökohdat ovat olleet toiset. Englantilaisen Read'n tutkimuk-sessa suuri yleisö määrittelee yhä kuvataiteen keskeiseksi kriteeriksi Platonin mukaisen luonnon jäljittelyn. Platonin "peilimäisyyden" allekirjoitamme todetessamme, että taide heijastaa omaa aikaansa.
Länsimainen taide on kokenut kuitenkin valtavan murroksen vuosisatojen kuluessa. Oleellisimpia muutoksia on suhde aikaan. Vanha taide pyrki pääsääntöisesti ikuiseen kestoon, kun taas nykytaiteessa hetkellisyys voi olla hyvinkin relevanttia. Esimerkiksi taiteilijapariskunta Christo ja Jeanne-Claude alkoivat ideoida New Yorkin Keskuspuistoon valtavaa teosta Portti 1970-luvun lopulla. He saivat luvan työlleen vuonna 2005. Noin 21 miljoonaa dollaria maksanut teos sai olla paikallaan vain pari viikkoa. Taiteilijat saivat teoksestaan loistavan palautteen, mutta totesivat, että palaute ei ole taiteilijoille tärkeää.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että taiteessa on kolme dimensiota:
1) taiteilija/tekijä
2) sijainti (ajallinen/paikallinen)
3) kokija/katsoja.
Taiteilijan luoma teos on suhteessa omaan aikaansa ja paikkaansa. Mielestäni teos on elävä vasta silloin, kun se synnyttää katsojassa jonkinmoisen tunteen.
Seminaarin teema liittyy instrumentalistiseen taidekäsitykseen. Tietosanakirjan mukaan "instrumentalismi on filosofinen suuntaus, joka näkee
tietämisen ja ajattelun käytännöl-lisen toiminnan välineenä" (Gummeruksen Uusi tietosanakirja, 1987). Huizingan mukaan keskiajan taide palveli
kaunista, taide oli sovellettua taidetta eikä vapaan taiteen ja taide-teollisuuden rajaa ollut vielä vedetty (Huizinga. Keskiajan taiteen synty).
Laajemmin voidaan todeta, että taide oli käyttötaidetta ennen renessanssia. Seminaarin teemassa on viitteitä varhaisempiin, taiteen funktiota
korostaviin kulttuurisykleihin. Sosialistisessa neuvostotasavallassa taide oli melko puhtaasti väline. Funktionalismi irrotti arkkitehtuurin ja
kuvataiteen ja kuvataiteelle jäi pitkälti individualistinen rooli. On kuitenkin hyvä muistaa, että Walter Gropiuksen tunnetussa Bauhaus-
manifestissakin taiteilijat nähdään ympäristön välineellistä estetiikkaa luovana ammattikuntana.
Taidekoulutuksen ääriviivat
Taidekoulutuksella on kaksi päätehtävä:
Yleiskoulun tehtävä on kasvattaa kansalaisia, joilla on taiteen ymmärrys ja sitä kautta kyky kokea taide-elämys osana kokonaisvaltaista, rikasta elämää.
Professionaalisen taidekoulutuksen tehtävänä on kouluttaa taiteilijoita, jotka teoksillaan reflektoivat (lat. heijastaa, kuvastaa, ajatella,
mietiskellä, punnita) ympäristönsä kanssa alueellisesti, valtakunnallisesti ja kansainvälisesti elämän laatua edistäen, mutta myös
epäkohtia osoittaen.
Kansakunnan identiteetin luojana ja säilyttäjänä taiteen merkitys on ollut yleisesti suuri. Historiallisissa kulminaatiopisteissä taiteen asema on
ollut merkittävä. Tästä on hyvänä esimerkkinä muun muassa Suomen käsityön ystävien organisoima Pariisin maail-mannäyttely vuonna 1900.
Taideopetus perusasteen koulutuksessa
Ilmaisuaineiden kannalta Cygnaeuksen työ nähdään kansainvälisesti merkittävänä, koska hän sisällytti kädentaidot luomaansa kansakoulujärjestelmään ensimmäisenä maailmassa ja piti musiikin opetusta seminaarin tärkeänä osa-alueena 1860-luvulla. 1900-luvun alussa taiteen peruskasvatuksen merkityksestä varhaiskasvatuksen osatekijänä keskus-teltiin ja perustettiin Taidetta kouluihin - yhdistys, joka liittyi eurooppalaiseen taidekas-vatussuuntaukseen esikuvanaan Föreningen Konst i skolan, 1896. Suomessa hanketta hidastivat ns. routavuodet, jolloin taitelijoita ja muuta kulttuuri-intelligenssiä oli maan-paossa. Jugend-ideologia loi toisaalta otollista henkeä yhdistyksen toiminnan aloit-tamiseen. Aloitteen tekijä oli Hanna Cederholm (Hufvudstadsbladet, 1904). Hän kirjoitti: "Maaseudun lapset piti tutustuttaa oikeaan taiteeseen. Lasten taideaistia voidaan kohottaa vain tarjoamalla mahdollisuuksia tutustua kunnolliseen taiteeseen, ja taide-elämysten myötä kohentaa elämän laatua."
Venny Soldan-Brofeldt ja Hugo Simberg pitivät tärkeänä, että taideopetus on aloitettava kansakoulussa tasokkaasti pienissä ryhmissä ja opettajiksi on saatava taiteilijoita. Konkreettisesti Taidetta kouluihin -yhdistys käynnistyi vuonna 1905, kun joukko Venäjän sortoa vastustavia taiteilijoita, arkkitehtejä ja tiedemiehiä kokoontui keskustelemaan taidekasvatuksen tilasta. Sääntöluonnos hyväksyttiin ja senaatti vahvisti säännöt 21.4.1906. Yhdistys teki merkittävää työtä lahjoittamalla yli 7 000 taideteosta kouluille ja maalauttamalla moniin kouluihin seinämaalauksia. Yhdistyksen suurimpia aktivisteja oli Venny Soldan-Brofeldt, suurimman lahjoituksen teki Louis Sparre vuonna 1961 luovut-tamalla yhdistykselle noin 1000 Visby-aiheista grafiikan vedosta. Yhdistys lopetettiin vuonna 1989.
Taiteen perusopetus
Taiteen perusopetus tarkoittaa kouluajan ulkopuolella tapahtuvaa, ensisijaisesti lapsille ja nuorille annettavaa taidekasvatusta. Taiteen
perusopetuksesta säädetään lailla (633/1998) ja asetuksella (813/1998). Laki määrittää taiten perusopetuksen tavoitteel-liseksi tasolta toiselle
eteneväksi eri taiteen alojen opetukseksi. Taiteen perusopetuksen tarkoituksena on antaa oppilaille valmiuksia ilmaista itseään ja hakeutua taiteen
alan ammatilliseen ja korkea-asteen koulutukseen.
Taideopetuksen nykytilanne korkea-asteella
Parhaillaan keskustellaan kulttuurialan koulutuksen vähentämisestä korkea-asteella. Opetusministeriön asettamien tavoitteiden taustalla on ikäluokkien pieneneminen. Koulutusalakohtaisissa aloituspaikkaesityksissä on huomioitu myös työllistyminen, josta syystä kulttuurialan koulutuksen vähennystarve on nähty muita aloja suuremmaksi. Taiteen keskustoimikunnan ja Opetusministeriön teetättämissä selvityksissä käy ilmi, että kuvataidealan korkea-asteen paikkoja ei ole syytä lisätä, mutta koulujen on organisoitava koulutustaan tarkoituksenmukaisemmaksi. Selvityksestä käy ilmi myös, että korkeammin koulutettu kuvataitelija työllistyy paremmin kuin vähemmän koulutusta saanut. Vuoden 2009 yhteishaussa yliopistojen hakijamäärät nousivat yleisesti, mutta kulttuurialalla prosentuaalisesti eniten, jota taustaa vasten taidekorkeakouluilla on hyvät mahdollisuudet menestyä muiden koulutusalojen joukossa.
Opetusministeriön kulttuuripolitiikan strategia 2020
Kulttuuripoliittisella strategialla on toteutuessaan suoria heijastuksia taiteen koulutus-kenttään ja taiteilijoihin. Strategiassa todetaan muun muassa,
että luovuuden ja kulttuurin yhteiskunnallinen merkitys kasvaa. Taiteella, kulttuurilla ja luovuudella on pysyvä arvo sivistyneessä
yhteiskunnassa. Kulttuuri edistää väestön hyvinvointia, sivistystä ja elin-ikäistä oppimista, elinkeinoelämää ja työllisyyttä, alueiden elinvoimaa,
teknologista osaamista ja innovaatiota. Taide- ja kulttuuriperintökasvatus ja yhä enemmän media-kasvatus sekä taiteen alojen koulujärjestelmä
vahvistavat kulttuurin perustaa. Kulttuurin aloilla tietoyhteiskuntakehitys ja erityisesti digitaalisen saatavuuden kehitys ovat ratkaisevasti
lisänneet kulttuurin taloudellista merkitystä. Aineettomasta tuotannosta ja palveluista on syntynyt osa luovaa taloutta, joka on yksi nopeimmin
kasvavista tuotannon alueista maailmassa. Kulttuurikentän kannalta on ilahduttavaa lukea strategian kohta, jossa todetaan, että "kulttuuri
hyvinvoinnin edistäjänä nostetaan kulttuuripolitiikan kehit-tämisen yhdeksi painopistealueeksi." Strategian osassa, jossa puhutaan
kansain-välisyyden merkityksestä kulttuurissa, tuodaan esille kulttuurien kehittyminen. Laajasti ajateltuna kulttuureissa voidaan havaita
kehittymistä, mutta puhtaasti kuvataiteen kohdalla kehittymisen termi ei ole osuva. Taide ei kehity vaan muuttuu. Ei ole perusteltua väittää
nykyveistäjän teosta paremmaksi kuin esimerkiksi egyptiläistä yli 3000 vuotta sitten tehtyä Nefertitin muotokuvaa.
Tunnetut tulevaisuuden tutkijat Marshall McLuhan ja John Naisbitt ovat nähneet jo varhaisissa visioissaan taiteilijoiden aseman merkittävänä. Heidän näkemyksensä mukaan myös teknologian kehitys luo uusia mahdollisuuksia luovuudelle ja taiteelliselle työlle.
Naisbitt'n mukaan taiteet ovat saavuttaneet nyky-yhteiskunnassa uuden kasvun ja kehityksen vauhdin ja sen mukana uuden valinnan vapauden.
"On yksi piirre, joka luonnehtii tämän päivän taidetta - ja se on valintojen moninaisuus. Ei ole yhtä johtavaa koulukuntaa, ei tilannetta
joko/tai... Nykytaiteen toimintojen räjähdys-mäinen kasvu ja jännittävä moninaisuus ovat tärkeitä, koska ne osoittavat monivaltaisen
yhteiskuntamme luonnetta." ( John Naisbitt. Megatrends. 1984)
McLuhan on todennut, että sisältöä määrittelevät taiteilijat ovat paljon vartioina uudessa elektronisessa maailmankylässä.
"Elektroniikan aikakaudella ei kannata puhua siitä, että taiteilija on aikaansa edellä. Teknologiakin on aikaansa edellä, jos sitä mitataan kyvyllä "ymmärtää aikaansa". Taiteilijat laskeutuvat norsunluutorneistaan ja pyrkivät siirtymään yhteiskunnan ohjaustorniin estääkseen yhteiskunnan tarpeettoman murentumisen... taiteilija on välttämätön vaikuttaja, kun pyrimme muokkaamaan, analysoimaan ja ymmärtämään elämän muotoja ja raken-teita, joita elektroninen teknologia luo". (Marshall McLuhan. Understanding Media: The Extensions of Man. 1964, Ihmisen uudet ulottuvuudet. Suom. Antero Tiusanen 1984.).
Toista näkökulmaa edustavat teknisemmät yhteiskuntateoreetikot, kuten Yoneji Masuda, joka on nähnyt taiteen väistyvänä, affektiivisena toimintamuotona, jonka tieto, kognitio syrjäyttää. Masuda ei puhu lainkaan taiteista vaan taiteisiin perustuvasta teollisuudesta, joka kilpailee tietoteollisuuden, tiedonvälitysteollisuuden ja eettisen arvojen teollisuuden kanssa. Masuda toteaa, että tässä kilpailussa taiteisiin perustuva teollisuus (arts industries) näyttää saavuttaneen huippunsa ja on ilmeisesti supistuva teollisuuden ala. (Yoneji Masuda. The Information Society as Post-Industrial Society. 1980).
Kulttuuripoliittisen strategian osiossa Taide ja kulttuuri koulutuksessa todetaan, että taide-, kulttuuriperintö- ja mediakasvatus vahvistuvat
yleissivistävässä koulutuksessa, vapaassa sivistystyössä ja harrastustoiminnassa. Tämä lisää edellytyksiä taiteen ymmärtämiseen sekä luo
taiteilijoille työmahdollisuuksia. Strategiassa todetaan, että kulttuurialojen koulutus ja työvoimavastaavuus arvioidaan uudelleen.
Työvoimavastaavuuden arviointi on kuvataidealalla vaikeaa. Taiteen keskustoimikunnan tutkimuksessa todetaan, että "kuvataidealan taiteellisen
työvoiman tarvetta on vaikea arvioida, koska työmarkkinoita ei sanan varsinaisessa merkityksessä ole. Kuvataitelijan työ on pääasiassa vapaan
taiteilijan työtä, joten työpaikkoja, joihin kuvataitelijoita palkataan, ei ole olemassa." (Karhunen Paula - Rensujeff Kaija. Taidealan koulutus ja
työmarkkinat. Taiteen keskus-toimikunnan tutkimuskeskuksen julkaisuja. 2006)
Opetusministeriön työryhmämuistiossa todetaan, että "Kuvataidealan tutkintoon johtavan koulutuksen määrää ei ole syytä lisätä. Yliopistot ja ammattikorkeakoulut pystyvät nykyisellään tarjoamaan aloituspaikkamäärältään riittävän koulutuksen. Riittävä koulutus-määrä on edellytys laadun ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi. Erityistä huomiota on kuitenkin kiinnitettävä valmistuneiden työllistymiseen." (Kuvataiteen koulutus ja tutkimus Suomessa 2007. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä. 2008.) Tiedossani on, että Saimaan ammattikorkeakoulu tulee vähentämään kuvataiteen koulutusohjelmasta 10 aloituspaikkaa.
Tämä Opetusministeriön ensimmäinen kulttuuripoliittinen strategia luo kulttuuriväelle odotuksia, koska siinä kulttuurin asema yhteiskunnan elimellisenä osan tulee hyvin esille. Kulttuuri on usein nähty jonain ylimääräisenä välineenä, jota on käytetty juhlapuheissa.