Kuvataiteilija, filosofi Jari Jula
Taiteen autonomian käsitteellä viitataan taiteen riippumattomuuteen suhteessa
johonkin toiseen elämänalueeseen, kuten yhteiskuntaan, luontoon tai laajemmin
ulkoiseen todellisuuteen. Kysymys autonomiasta on mukana muokkaamassa
taiteen historiaa ja teoriaa, käsitystä tekijyydestä sekä kysymystä niin kuvan
rakenteesta kuin sisällöstä. Ajatus tietynlaisesta taiteen autonomiasta esiintyy jo
esimerkiksi Immanuel Kantin ja Georg W. F. Hegelin teksteissä, mutta edelleen
ajankohtaisen ja käynnissä olevan autonomiakeskustelun ensimmäiset
argumentit lausuttiin 1800-luvulla.
Näkemys taiteen autonomisesta asemasta oli monille modernisteille läheinen.
Autonomistisen näkemyksen syntyyn ja suosioon vaikuttivat osaltaan pyrkimys
suojautua moralistiseksi koetulta sensuurilta ja 1800-luvun porvarillisen
kulttuurin taipumukselta arvioida kaikkea rahassa. Edelleen taide haluttiin
erottaa yhteiskunnallisista ja poliittisista merkityksistä. Huolta nostatti
modernistien joukoissa myös se, että taide näytti typistyvän moraalisiksi
kannanotoiksi.
Yksi tämän päivän autonomiakeskustelun tasoista on taidepoliittinen, jolloin
kysymys koskee esimerkiksi sitä, millaisilla perusteilla taiteelle myönnettävää
tukea pyritään oikeuttamaan ja millaisia mahdollisia velvoitteita esimerkiksi
valtio apurahan saajalle voi asettaa. Tässä julkisessa keskustelussa taide nähdään
ja on nähty viime vuosikymmenet pääsääntöisesti instrumentalistisessa valossa,
eli taidetta tulee tukea, koska siitä on taloudellista, terveydellistä, terapeuttista,
sosiaalista, hyvinvointiin tai kansakunnalliseen identiteettiin liittyvää hyötyä.
Autonomiakeskustelua käydään myös niin taiteen ja talouselämän kuin taiteen ja
politiikan välisten kytkösten luonteesta. Yksi aloja yhdistävä ajankohtainen
puheenaihe koskee taiteen tekemisen ja taiteilijana olemisen suhdetta
yrittäjyyteen. Teoreettisemmalla tasolla keskustelu taiteen autonomiasta koskee
itse taideteosta, sen olemusta. Voimme pohtia esimerkiksi sitä, viittaako
taideteos aina ja väistämättä itsensä ulkopuolelle vai voiko taideteos olla tässä
suhteessa autonominen. Tällainen viittaamattomuuteen perustuva autonomian
ajatus sisältyy abstraktin taiteen määritelmiin. Toinen tähän viitekehykseen
sisältyvä kysymys koskee taiteen arvottamisen perusteita, eli sitä, pitäisikö
taidetta arvioida autonomisin vai instrumentalistisin kriteerein. Keskityn tässä
kirjoituksessa viimeksi mainittuun aihepiiriin.
Autonomiaa pyytämässä
Autonimisen ja instrumentalistisen taidekäsityksen eron voi karkeasti palauttaa
kysymykseen siitä, mitkä arvot ovat taiteen sisäisiä ja mitkä ulkoisia. Sisäiset
arvot vaikuttavat taideteoksen arvoon taiteena, toisin sanoen teoksen
taiteelliseen arvoon, ulkoiset eivät. Tästä näkökulmasta vastakkain asettuvat
radikaali autonomismi ja varaukseton moralismi, joista edellinen samaistaa
teoksen taiteellisen arvon sen esteettiseen arvoon ja jälkimmäinen sen
moraaliseen arvoon.
Näiden teoreettisten ääripäiden väliin sijoittuu sitten joukko maltillisempia
näkemyksiä, joissa teoksen taiteellinen arvo voi koostua vähintäänkin kahdesta
muusta arvosta, mistä seuraa muun muassa se, että taideteoksen taiteellinen
arvo voidaan pitää erillään teoksen esteettisestä arvosta. Yleinen ajatus onkin, että taideteoksen taiteellinen arvo voi ainakin joissain tapauksissa muodostua
teoksen esteettisestä ja moraalisesta arvosta. Erimieltä ollaan sitten esimerkiksi
moraalisen arvon vaikuttamisen luonteesta, siitä, onko se suoraa vai epäsuoraa
tai onko teoksen moraalinen ulottuvuus aina relevanttia teoksen taiteellisen
arvon suhteen ja mikäli ei, niin millaisissa tapauksissa on. Ratkaistavaksi jää
myös esimerkiksi se, miten tulee suhtautua moraalin näkökulmasta
neutraaleihin teoksiin, teoksiin, joissa ei ole moraalista ulottuvuutta. Tämä
kysymys korostuu, mikäli olemme sillä kannalla, että mikä tahansa perusta
taiteellisen arvon määrittämiseksi hyväksytäänkään, sen tulee olla sovellettavissa
kaikkiin taideteoksiin.
Vahvan autonomian kannattajia ovat esimerkiksi formalistit. Formalismin
mukaan teoksen taiteellinen arvo riippuu ainoastaan sen esteettisistä ansioista.
Tällaisessa estetismin läpitunkemassa ilmapiirissä saa alkunsa myös "taidetta
taiteen vuoksi" -liike, jonka arkkitehteja ovat muun muassa Théophile Gautier,
Walter Pater, Charles Baudelaire ja Oscar Wilde. Liikkeen manifestin mukaan
taiteen arvoa ei tule mitata sen yhteiskunnallisen hyödyn tai moraalisen
hyveellisyyden perusteella vaan ainoastaan teoksen kauneuteen vetoamalla.
Gautier esimerkiksi julistaa, että
Uskomme taiteen autonomiaan; meille taide ei ole väline vaan päämäärä -
kukaan taiteilija, joka tähtää muuhun kuin kauneuteen, ei ole meidän
silmissämme taiteilija.
Antiikin ajoista ongelmattomana koettu moraaliperustainen taiteen kritiikki
sysätään syrjään väittäen jyrkimmillään, että taiteen arvioiminen eettisin
perustein on aina kategoriavirhe. Lievemmän näkemyksen mukaan kysymys ei
ainakaan välttämättä ole kategoriavirheestä. Taide ei ole esimerkiksi siten
moraalista erillinen alue, etteikö teoksessa voisi olla moraalisia sisältöjä. Ja kun
teos sisältää moraalisia painotuksia ja kannanottoja, on sitä täysin luontevaa
myös moraalin näkökulmasta arvioida, mutta radikaalin autonomismin mukaan
teoksen kaikki muut mahdolliset arvot esteettisiä lukuun ottamatta, ovat
irrelevantteja teoksen taiteellisen arvon suhteen.
Taidetta voi väitteen mukaan arvioida myös moraalisin perustein, mutta taiteen
taiteellista arvoa ei. Henkilö, joka arvostelee teoksen taiteellista arvoa
moraaliperustein tai jopa kieltää sen näine perusteineen olevan taidetta lainkaan,
erehtyy autonomian kannattajan mukaan esimerkiksi taiteellisen
sivistymättömyytensä vuoksi. Tällainen yksilö ei autonomistin mukaan tunnista
taidetta, hän ei löydä eikä havaitse taideteosta, koska ei pääsee riittävän
esteettisen etäisyyden päähän tarkastelunsa kohteesta.
Taideteoksella voi siis olla monenlaisia arvoja, kuten esteettisiä, tiedollisia,
moraalisia, valistuksellisia, terapeuttisia, poliittisia ja taloudellisia arvoja, eikä
tämä ole mitenkään ristiriidassa puolustettavissa olevan ja mielekkään
autonomisen taidekäsityksen kanssa. Taiteen autonominen aura ei ajatuksen
mukaan säröile siitä, että tekijä ottaa teoksessaan osaa esimerkiksi
yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta autonomismin idean mukaan teoksessa
esitetyt moraaliset tai poliittiset väitteet eivät vaikuta teoksen taiteelliseen
arvoon. Siihen vaikuttavat ainoastaan esteettiset "väitteet". Moraalisten
kannanottojen kautta tekijä osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun, jonka
alustana taide onkin usein osoittautunut maaperältään hedelmälliseksi.
Taiteellinen arvo esteettisen ja moraalisen arvon summana
Hienosyisempiä näkemyksiä taideteoksen taiteellisen arvon muodostumisesta
edustavat muun muassa maltillinen autonomismi, sofistikoitunut estetismi,
maltillinen moralismi ja etikismi. Kahdessa ensin mainitussa korostuu
itseisarvoinen ja kahdessa jälkimmäisessä välinearvoinen taidekäsitys. Kaikkiin
neljään näkökulmaan sisältyy mahdollisuus, että teoksen moraaliset
ulottuvuudet voivat joissain tietyissä tilanteissa vaikuttaa myös taideteoksen
taiteelliseen arvoon.
Hengeltään formalististen näkemysten, maltillisen autonomismin ja
sofistikoituneen estetismin, keskeinen väite on, että teoksen moraalinen luonne
vaikuttaa epäsuorasti sen taiteelliseen arvoon ainoastaan siinä tapauksessa, että
se edistää tai estää teoksen esteettisten ominaisuuksien, kuten yhtenäisyys,
monimuotoisuus, intensiteetti tai dramatiikka, kehittymistä. Näkemysten juoni
kulkee siten, että moraaliset seikat vaikuttavat teoksen esteettisten seikkojen
ilmenemiseen ja tätä kautta välillisesti teoksen taiteelliseen arvoon.
Maltillinen moralismi ja etikismi eroavat edellisistä siinä, että niissä moraalisten
ulottuvuuksien vaikutus teoksen taiteellisen arvoon voi olla suoraa. Noël Carrol
muotoilee maltillisen moralismin kannaksi, jonka mukaan teoksen moraalinen
puute on mahdollista lukea esteettiseksi heikkoudeksi ja moraalinen hyve
esteettiseksi ansioksi silloin, kun teoksen tarkoituksiin sopivan tunteen
herääminen kokijassa vastaavasti joko estyy tai edistyy teoksen moraalisesta
luonteesta johtuen. Taideteos, joka epäonnistuu tarkoitustensa esiintuomisessa,
epäonnistuu omilla ehdoillaan. Teoksen moraalisesti vastenmielinen luonne ei
aina vaikuta teoksen taiteelliseen arvoon, ainoastaan kun tämä kahlehtii
mahdollisuuttamme reagoida teokseen siinä tavoitellulla tavalla.
Etikismi on sävyltään hieman tiukempi näkemys. Sen lähtökohtana on väite,
jonka mukaan taideteoksen sisältämä moraalittomuus laskee välttämättä myös
teoksen esteettistä tasoa. Etikismissa korostetaan lisäksi teoksen tiedollisia
tavoitteita. Kun teoksen avulla pyritään synnyttämään kokijassa jokin tietty
tunne tai herättämään kokijan tietoisuus jostakin asiasta, näiden päämäärien
saavuttaminen on sidottu etikismin mukaan teoksen taiteelliseen arvoon.
Edellä esiin tuoduille näkemyksille on yhteistä, että moraalinen heikkous laskee
ja moraalinen kiitettävyys nostaa teoksen taiteellista arvoa. Immoralismi haastaa
tämän siteen. Immoralistisen intuition mukaan on mahdollista, että teoksen
moraalittomuus lisää joissakin tapauksissa teoksen taiteellista arvoa. Väitteen
puolustajien mukaan näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun teos tyydyttää
kokijan sellaisia moraalittomia haluja, joiden tyydyttäminen ei todellisuudessa
tuotaisi nautintoa tai kun teoksen moraalittomuudet tuottavat kokijalle muuten
tavoittamattomissa olevaa tietoa todellisuuden luonteesta, minkä ajatellaan
lisäävän teoksen aikaansaamaa taiteellista nautintoa. Jälkimmäisen perusteen
vakuuttavuus edellyttää sitoutumista näkemykseen, jonka mukaan
taideteoksella voi olla aidosti tiedollista arvoa, mikä ei ole mitenkään itsestään
selvää.
Onko tällaisia teoksia olemassa? Tämän kirjoituksen puitteissa kyseisenkaltaisten
teosten osoittaminen jää lukijan tehtäväksi. Itse olen epäilevällä kannalla.
Etsinnässä on esimerkiksi syytä pitää tarkkaan erillään teoksessa esiintyvät
moraaliset ilmentymät siitä moraalisesta kokonaisasenteesta, joka teoksessa
otetaan näitä ilmentymiä kohtaan. Edelleen on tarpeen selventää sitä, mihin
teoksen moraaliset ilmentymät vaikuttavat: teokseen vai teoksen arvioijaan ja
arvioimistilanteeseen. Miettimisen aihetta antaa myös väite, jonka mukaan
meillä ei yleensä ole vaikeuksia eläytyä vaikkapa aikamatkailuun, mutta
koemme usein vaikeaksi eläytyä asiaintiloihin, jotka ovat meistä moraalisesti
äärimmäisen vastenmielisiä ja mahdottomia hyväksyä, emme joko kykene tai
halua.
Taiteessa tapahtuu
Tarkastelkaamme vielä lyhyeksi lopuksi yllä läpikäydyn valossa Ulla Karttusen
teosta Neitsythuorakirkko. Taiteen historia tuntee myös monia esimerkiksi sopivia
maalauksia, mutta Karttusen teoksen kaltainen nykytaide, jossa tekeminen ja
teos ovat ainakin osittain siirtyneet representaatiosta presentaatioon,
esittämisestä olemiseen, tuo tarkasteluun lisää ulotteisuutta. Karttusen teoksen
osalta tämä tarkoittaa sitä, että teokseen sisältyy aitoja netistä tulostettuja
lapsipornokuvia niihin vaikkapa piirustuksilla viittaamisen sijaan. Teoksessa ei
ainoastaan viitata todellisuuden tapahtumiin ja ilmiöihin, vaan niitä tuodaan
osaksi teosta, todellisuus tapahtuu teoksessa. Tämä taiteen kehityssuunta, jonka
alkuperäiset motiivit liittyvät performanssitaiteen haluun rakentaa eroa
teatteritaiteeseen nähden, on mitä ilmeisimmin sittemmin influenssan tavoin
levinneen tosi-TV:n taustalla. Tapahtumasarja on yksi hyvä esimerkki taiteen
edelläkävijän roolista ja siihen liittyvästä vastuusta, mutta palatkaamme
Karttuseen.
Karttunen tavoittelee teoksellaan tiettyä tiedollisesti latautunutta tunnereaktiota.
Teoksen materiaalina tekijä käyttää sekä laillisesti että moraalisesti tuomittavia
lapsipornokuvia. Koska emme nyt käy oikeutta asiasta, niin kiistelyyn siitä,
ovatko esillä olleiden kuvien mallit alaikäisiä vai eivät, ei tässä ole tarvetta
puuttua. Meitä kiinnostaa, miten moraalittomat lapsipornokuvat vaikuttavat
teoksen taiteelliseen arvoon vai vaikuttavatko mitenkään. Ainakin joidenkin
katsojien katsomiskokemusta kuvat häiritsivät ja tällä perusteella voimme
väittää, etteivät nämä ihmiset yllä tilanteeseen, jossa voisivat arvioida teoksen
taiteellisia arvoja. Teoksen moraaliton aines vaikuttaa näin ollen ainakin
arvioijaan ja arvioimistilanteeseen.
Rohkeampaa on väittää, että kysymys on teoksen taiteellista arvoa
heikentävästä tekijästä, koska kuvien moraalittomuus estää kokijaa
saavuttamasta teoksessa tavoiteltuja tiedollisia ja tuntemuksellisia reaktioita.
Teoksen netistä kopioiduilla kuvilla on mitä ilmeisimmin niin vahva moraalinen
lataus, että ainoastaan radikaalin autonomismin mukainen ajattelu jättäisi ne
huomiotta teoksen taiteellisen arvon arvioimisessa. Ilmoittautuuko ketään, joka
olisi sitä mieltä, että tässä on esimerkki immoralismin puolesta? Ennen käsien
nostamista on syytä suunnata huomionsa esimerkiksi siihen, millainen
moraalinen ilmapiiri teoksessa vallitsee näitä moraalittomuuksia kohtaan.
Kuten tästäkin lyhyestä katsauksesta käy ilmi, keskustelua taideteoksen
autonomisesta luonteesta ja teoksen taiteellisen arvon perustasta käydään
leveällä rintamalla. Mitään yksiselitteistä vastausta ei ole näköpiirissä, eikä
sellainen minusta ole edes toivottavaa. Voi olla myös niin, ettei yhtä ja
yksiselitteistä teoriaa arvojen suhteesta ole olemassakaan - on ainoastaan
yksittäisiä hyvin perusteltuja huomioita ja väitteitä koskien yksittäisiä tapauksia.
Kirjallisuutta:
Carroll, Noël (2003),"Art and Mood", The Monist, vol. 86, no. 4, 521-555
Carroll, Noël (2000), "Art and Ethical Criticism: An Overview of Recent
Directions of Research", Ethics, Vol. 110, no 2.
Haskins, Cascey (2000), "Paradoxes of Autonomy: Or Why Won't the Problem
of Artistic Justification Go Away", The Journal of Aesthetics and Art Criticism,
Vol. 58, No 1.
Levinson, Jerrold (1990), Music, Art & Metaphysics, Ithaca and London: Cornell
University Press.
Levinson, Jerrold (1997), "Emotion in response to art", Emotion and the Arts, ed.
Mette Hjort, Sue Laver, Oxford: Oxford University Press.
Kieran, Matthew (2003), "Art and Morality", Aesthetics, ed. Jerrold Levinson,
Oxford: Oxford University Press.